Yksin tunnelissa

syyskuu 10, 2010 at 19.30 Jätä kommentti

Taas olisi vanhaa tekstiä tarjolla. Tämä lyhyt tarina on kirjoitettu maaliskuussa 2002, kun osallistuin luovan kirjoittamisen kurssille. Tehtävämme oli muistaakseni kirjoittaa paikasta, jota pelkäsimme. Tämä paikka sijaitsee alueella, joka on nykyisin täynnä omakotitaloja, eikä entisestä metsästä ole jäljellä enää kuin muisto.

*****

Taas olin täällä. Vaikka kuinka vihasinkaan tätä paikkaa öisin, olin taas täällä. Kuu loisti kirkkaana taivaalta valaisten metsätietä puiden oksien läpi. Puut olivat aivan hiljaa, kaikkialla oli äänetöntä.

Astuin askeleen ja vielä toisen. Selviäisin tästä kyllä. Vielä tämän kerran.

Luontopolku oli suorastaan ihastuttava päiväsaikaan. Tuuli keinutti puita ja puhalsi varovaisesti hiukset kasvoiltani. Kaikki oli niin kaunista. Syksyn upeat värit olivat jo ilmestyneet puiden lehdille ja loivat rauhallisen tunnelman auringon valossa.

Mutta nyt nuo lehdet näyttivät tummilta ja surullisilta. Yön hämärä oli peittänyt ne alleen, ja näin tuskin eteeni yrittäessäni taivaltaa eteenpäin kompastumatta. Mutta tiesin, että pahin oli vielä edessä.

Kävelin pimeässä, ja pystyin kuulemaan tutun puron solinan aivan jossakin lähelläni. Tunsin tämän polun hyvin -olinhan kävellyt täällä usein. Oliko se sitten tuo kirkas täysikuun valo vai vain vilkas mielikuvitukseni, joka pakotti minut kuvittelemaan kaikkea? Pimeyskö laittoi päähäni ajatuksen siitä, ettei se ollutkaan vesi, joka siellä virtasi…

Yritin epätoivoisesti kuunnella lintujen ääniä tai edes pientä, hiljaista sirkan siritystä. Mutta turhaan. Kaikkialla oli kuoleman hiljaista. Aivan kuin kaikki eläimetkin olisivat paenneet tätä kaunista metsää, joka muuttui yöaikaan eläväksi painajaiseksi. Pudistin päätäni ja tuhahdin. Ei, sitä se ei voinut olla. Kaikki eläimetkin olivat vain nukkumassa. Niin kuin minunkin pitäisi jo olla…

Yritin olla katsomatta ympärilleni, mutta en voinut itselleni mitään. Olisin melkein voinut vannoa nähneeni keltaisena kiiluvien silmien kurkistavan tuon kiven takaa. Ja jostakin syystä kuvittelin näkeväni tuon valtavan männyn vieressä suuren ja vihaisena murisevan karhun.

Katsoin tarkemmin vain varmistuakseni siitä, että näkemäni ”karhu” oli sittenkin ollut vain pensas, jonka lehdet olivat syksyn takia muuttuneet tumman ruskeiksi. Huokaisin helpotuksesta ja jatkoin matkaa.

Sydämeni pamppaili. Tuossa se nyt oli. Se, jota olin koko ajan pelännyt. Aivan edessäni.

Tunsin täriseväni, mutta astuin silti eteenpäin. Olin jo näin pitkällä, nyt ei sopisi kääntyä takaisin. Lähestyin hitaasti pimeän näköistä tunnelia, joka kulki suoraan autotien ali. Se näytti aavemaiselta ja synkältä, aivan liian synkältä. Päätin kuitenkin rohkaistua ja astua sisään. Vakuutin itselleni, ettei tunnelin pää olisi todellisuudessa niin kaukana kuin se näytti olevan.

Askeleeni kaikuivat tunnelin seinillä, ja jostakin kuului hiljaista rapinaa. Pystyin jo kuvittelemaan, kuinka rotat juoksivat pitkin pimeää tunnelia ja rapistelivat kiviä mennessään. Näin sieluni silmin, kuinka kaikki maailman hämähäkit olivat majoittautuneet tunnelin kattoon ja kutoivat nyt seittejään laskeutuen koko ajan lähemmäs minua. Olin jostain syystä aina kammonnut hämähäkkejä, ja tämä paikka vaikutti juuri sopivalta pesäpaikalta niille.

Kiihdytin vauhtiani. Tunnelin suu näytti menevän aina vain kauemmas ja kauemmas, kun yritin lähestyä sitä. Valopilkku näytti niin pieneltä tuon kaiken tummuuden keskellä. Voi, kuinka halusinkaan pois täältä! Miksi olinkaan tullut? Mikä oli saanut minut ryhtymään tällaiseen hulluuteen?

Hätääntyneenä kiihdytin vauhtiani entisestään. Vielä jonkin matkaa, sitten olisin ulkona. Säikähdin tuntiessani jalkani osuvan johonkin kovaan, joka vierähti heti kolahtaen kauemmas. Käänsin katseeni maahan. Tiesin, että mielikuvitukseni taas teki matkastani entistäkin vaikeamman, mutta olin liian peloissani pystyäkseni näkemään kunnolla. Jos olisin ollut hieman järkevämpi, olisin huomannut heti, että maassa oli ainoastaan valkoinen kivi. Mutta kun katsoin alas, en nähnytkään kiveä. Näin luunvalkoisen pääkallon.

Kiljaisin kauhuissani, ja lähdin juoksuun. Olin aivan paniikissa. Ainoa ajatukseni oli tunnelin suu. Se oli ainoa asia, joka voisi pelastaa minut. Vielä muutama metri, ja olisin vihdoin turvassa.

Kiljaisuni kaikui tunnelissa saaden minut tärisemään entisestään. Pystyin kuvittelemaan, kuinka kymmenet täällä elävät sielut vastasivat kiljaisuuni omalla kutsullaan ja ryömivät ehkä juuri nyt maan päälle kuopistaan.

Silloin, juuri kun olin tavoittamassa tunnelin pään, kompastuin ja kaaduin maahan. Olin aivan hädissäni. Toivoin niin olevani kotona takkatulen lämmössä, kaukana täältä. Juuri kun olin luovuttamassa ja jäämässä makaamaan hiljaa paikoilleni, tunsin lämpimän kosketuksen olkapäälläni.

”Älä pelkää,” sanoit rauhallisesti. ”Minä olen tässä.”

Näin, kuinka ojensit minulle kätesi auttaaksesi minut ylös. Avullasi nousin ylös maasta. Tunsin rentoutuvani ja huomasin, kuinka veri alkoi taas kiertää normaalisti. Puristin kättäsi kiitollisena ja vilkaisin taakseni. Pimeä käytävä ei näyttänyt enää olenkaan niin pelottavalta kuin aiemmin. Aivan kuin jokin tuntematon valo, sinun valosi, olisi valaissut täysin tuon painajaiseni ja todistanut, ettei minulla ollut mitään pelättävää. Mikään paha ei voisi tavoittaa minua, kun sinä olit lähelläni. Olisin täysin turvassa.

Jatkoin matkaani rauhallisena. Puristin yhä kättäsi ja huomasin, ettei mikään tuossa metsässä enää pelottanut minua. Sinä, oma suojelusenkelini, olit karkottanut kaiken pahan.

Advertisements

Entry filed under: Novellit. Tags: , , , .

Tervehdys, Tukholma! Saimaannorppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Trackback this post  |  Subscribe to the comments via RSS Feed


Arkisto

Twitter

Toisen kerroksen tyttö on nyt myös Twitterissä!

Lukijat 21.3.2011 alkaen

free counters
wordpress blog stats